”Rajalta näkee hyvin”, kuvaa Peter Høeg teoksessaan Rajatapaukset. Kirja on kuvaus koulukodissa kasvavasta pojasta, joka kamppailee selvitäkseen eteenpäin koulutuksen systeemeissä.
Peter Høegin romaani on kuvaus siitä, miten koulutus voi kääntyä perimmäistä tarkoitustaan vastaan. Koulutus toimii omalla konemaisella logiikallaan, jossa ei toisinaan näytä olevan mitään järkeä. Peter on rajatapaus, joka erottelee tarkkanäköisesti normaaliutta ja epänormaaliutta. Rajalta näkee hyvin, miten hulluja tavalliset asiat joskus ovat.
Uusi opettaja on aina myös rajatapaus. Oltuaan noin parikymmentä vuotta oppilaan roolissa hän siirtyy opettajan tehtävään. Tilanne on sekä innostava että pelottava, jopa ahdistava. Pitäisi ottaa täysi vastuu opettajan työstä, mutta omasta osaamisesta ei ole varmuutta.
Rajatapauksena uusi opettaja osaa kyseenalaistaa koulun tavat. Oppilaan ja opettajan välisessä rajatilassa hän näkee, miten normaaleina pidetyt käytänteet kääntyvät kasvatuksellisia päämääriä vastaan.
Joskus uusi opettaja jää kuitenkin välitilaan yksin ihmettelemään. Ei ihme, jos uupuu ja vaihtaa alaa.
Uuden opettajan työhöntulovaihe on rajatapaus myös koulutuksen organisaatioiden näkökulmasta. Koulutusvastuu siirtyy kertaheitolla koulutuksen järjestäjille. Siirtymävaiheen haasteita ei aina tunnisteta. Toisaalta ei osata hyödyntää uusien opettajien kysymyksiä uusien näkökulmien avaajina.
Opettajankoulutuksen kehittämisohjelman hankkeena toimiva Verme-verkosto vie eteenpäin uuteen vertaisoppimisen tapaan perustuvaa työtapaa: vertaisryhmämentorointia. Verme pohjautuu aitoihin kysymyksiin, tiedon jakamiseen ja etsimiseen. Siellä saa kysyä, ihmetellä ja epäillä.
Jos sama sanotaan hiukan teoreettisemmin, vermen kautta arkielämässä tapahtuva (informaali) oppiminen ja työssä tapahtuva (nonformaali) oppiminen yhdistyvät koulutuksessa hankittuun (formaaliin) osaamiseen. Näin kaikki se, mitä opettaja työssään ja elämässään kokee, jalostuu ammatilliseksi pääomaksi. Verme toimii myös turvallisena henkisen kuorman purkamisen paikkana.
Monissa kunnissa on oivallettu lähestymistavan vahvuus ja otettu ammatillinen vertaisoppiminen vahvasti käyttöön. Toisaalla on törmätty vanhan maailman rakenteisiin. Vertaisoppimista ei muodollisesti tunnusteta täydennyskoulutukseksi. Edelleen täydennyskoulutuksen perusrakenteissa elementteinä ovat kurssit, VESO-päivät ja sensellaiset.
Tämä on ihan hullua.
Täydennyskoulutuksen mekanismit pohjautuvat menneen maailman ajattelutapoihin.
Monissa kunnissa asia on ratkaistu yksinkertaisesti niin, että verme-ryhmään osallistuminen on luettu hyväksi VESO-koulutuspäivänä. Ja homma toimii.
Mutta selvää on, että täydennyskoulutuksen rakenteille pitäisi tehdä jotain. Yleisesti käsitys oppimisesta on muuttunut konstruktivistiseen suuntaan, joka painottaa tiedon rakentamista yhdessä vertaisten kanssa. Siksi vertaisoppiminen pitäisi selkeästi tunnistaa ja tunnustaa ammatillisen osaamisen kehittämiseksi. Se on ilmiölähtöistä, ongelmaperustaista ja yhteisöllistä oppimista, joka tukee työelämässä tarvittavia yleisiä (geneerisiä) taitoja. Tämä ajattelu on myös uuden opetussuunnitelman taustalla. Tämä on myös sitä, mitä työelämässä eniten tarvitaan.
Niin, ja niitä rajatapauksia. Heitä aina tarvitaan. Heiltä tulevat ne parhaat kysymykset, jotka palauttavat mieleen, kun minäkin olin uutena opettajana samalla tavalla vereslihalla.
Hannu L. T. Heikkinen
Hannu Heikkinen on opettaja, joka jossain vaiheessa eksyi takaisin yliopistoon kysymään kysymystä, kuka minä olen ja mitä haluaisin saada aikaan. Näin hänestä tuli opettajankouluttaja, tutkija ja professori. Nykyään hän toimii vertaisryhmämentorointia kehittävän Verme-verkoston työmyyränä. Mutta oikeastaan, totta puhuen, hän ei ole koskaan lakannut olemasta opettaja.
– – –
Verme-verkoston verkkosivut: www.verme.fi
Verme-verkosto Facebookissa: https://www.facebook.com/Verme-103930176337945/
Verme2-hanke saa opetus- ja kulttuuriministeriön erityisavustusta Opettajankoulutuksen kehittämisohjelman toimeenpanon edistämiseksi.
Oppiminen uudistuu 